Polut ovat yleensä n 30cm leveitä ja niitä on laidasta laitaan ja jyrkkyys voi olla ihan mitä vaan. Esteenä on irtosoraa, kiviä, kallioita, lehmiä, lampaita. Talven kauniit rinteet ovat ihan laitumena ja niitä ei vaeltamiseen varsinaisesti käytetä.
Kaikkein simppelin uusi ei-laji tuntuisi olevan laskea alppipolkuja mountain-bikellä. Nyt tämäkin Suomessa muoti-ilmiö -pyörä sai minulle ihan uuden merkityksen. Jos haluaa lajista vielä jännemmän, voi tulla alas myös ilman mitään turvavälinettä, sellaisenkin perhekunnan näin. Muutoin harrastajilla oli kyllä tosi asialliset varusteet. Minulle laji oli pöyristyttävän pelottava.
Toinen uutuuslaji oli juosta jyrkkää rinnettä alas. Voi luoja!!! Ja samalla videoida kaverin juoksua. Voisko joku selittää!
Kolmas ihan kummallinen laji oli tulla rinnettä alas ns maalaudalla (kuulemma dirt board). Lauta on kuin pienehkö lumilauta, jonka kummassakin päässä oli rengas halkaisjaltaan n 30cm. Siinä sitä sitten seistään kuin lumilaudalla. Jarrutkin lautaan on asennettu, kanttaus ei nimittäin onnistu, vaan nopeutta säädellään jotenkin toisella jalalla. Oli kyllä hurjan ja vaikean näköistä.
Oma huimausraja menee n 200m pudotuksen kohdalla, se vielä jotenkin menee, mutta kun reuna alkaa olla 1 km luokkaa, alkaa vaikerrus. Muutoin olen varma, etta vaeltajillekin tulee jossain vaiheessa kypäräpakko ja aion olla ensimmäisten joukossa sellaisen ostamassa.
Voi apua, eivät ole nuo lajit minua varten. Tiedetään, olen armottoman nössö, mutta ei voi mitään!
VastaaPoistaHuh, huh! Minäkään en pysty tuollaisissa paikoissa kulkemaan. Jalkani eivät yksikertaisesti toimi, jos pudotusta polun vierellä on liikaa. Tämä on ihan kokemusperäistä tietoa.
VastaaPoistaFörsta maj